This paper explores the use of dyeing with natural dyes in research, as well as a tool for retaining normality of life in crisis situations. Nowadays craftsmanship skills, and especially traditional crafts can double as a research object and a research tool. Dyeing fabrics with natural dyes is a traditional crafts skill which entails a high potential for creativity, and which is still practised in Latvia today. In the past, this skill often became a creative way for retaining the quality of daily life during wars and other crisis situations. Nowadays natural dyeing is not only a means of creative self-expression through traditional crafts, but the process also helps to study the value of colours, through understanding the complexity or simplicity of obtaining a particular colour, as well as the resulting colour palette, etc. The author of this paper has used her dyeing skills in researching various ethnographic sources from the 18th – 20th centuries. Dyeing experiments help to adequately assess descriptions of fabric colours in written sources from various historical periods, and to interpret historical guides about ancient dyeing techniques and methods.
The article is based on ethnography and the autoethnography of making. It presents an anthropological reflection on pottery craft as a way of life in a 21st-century village in Poland. The individual case of a village pottery shop in the region of Masuria is in focus, a place located in the north of the country. The exchange of knowledge and a participatory mode characterised the ethnographic enterprise. The author’s approach combines critical reflections on the social construction of folk art and craft in Poland with discursive renderings of craft-related bodily knowledge and the embodied recognition of materials and their affordances. Highlighting the alienating potential of the folk representation of the rural, it follows the meanings of pottery craft having been accommodated in the lifeworld of a modern village potter. The pottery workshop is presented both as an environment where skills and techniques are mastered as well as where experimentation happens and knowledge is built. The author focuses on recognising features of the world that are only made available through practicing the potter’s craft. The craft is also a way of establishing meaningful links with the local environment of the potter.
This review article evaluates theories and on the entanglement of matter and meaning, elaborating and exploring the potential outcomes of craft in research processes. Exemplified through a collaborative exploration between me as a silversmith and programmers at the Mechatronic Innovation Lab (MIL) in Grimstad, Norway, I explore, through these theories, how renovation work served as a diffraction apparatus in exploring the relation between traditional craft and emerging mechatronic technologies in light of the concept of sustainability. Renovation work is, in this setting, understood as cutting, filing, grinding and polishing, often the final but nevertheless essential step in a production process. This type of surface work accentuates here how it is possible to not only see traditional crafts as carriers of intangible value linked to identity but also as a type of knowledge powerful of providing insights into the entanglement of matter and meaning. Through uniting different knowledge systems, like the subjective knowledge in the situated understanding of material, tools, setting and processes, and more objective knowledge, typically for observation, readings and purely cognitive activities, renovation work exposed, in this case, some of the limitations of automation and provided unexpected findings on the relationship between body and machine.
The ever more apparent unsustainable and unethical effects of the garment industry have caused consumers to face the dilemma of reconciling their interest in consumption with acting responsibly. The use of new materials in production, for example garments made from fungi, offers one way for consumers to resolve this. Fungi are being imbued with almost mythical attributes as a beneficial organism with transformative powers in many narratives – including ones from the fashion industry. Products are being promoted as if they were already widely available. However, the available information is ambivalent and might raise some doubt as to the material’s market readiness and/or its overall sustainable effect. For this paper, I will analyse the information economy, celebratory narratives and mushroom materials from experimental fungus-growing experiments. I will examine closely the range of materialities around the phenomenon of fungus ‘leather’.
Vuosisadan alussa agraarista Suomea koetteli kaksi suurta kriisiä: vuoden 1918 sisällissota ja sitä seurannut nälänhätä sekä 1930-luvun lama. Haastavat ajat ja yleinen niukkuus pakottivat monet perheet antamaan lapsensa elätettäviksi toiseen perheeseen. Köyhyys ja sijoituslapsuus on aiheuttanut kipeitä kokemuksia ja tunnemuistoja, joista puhuminen on ollut vaikeaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä artikkelissa pohdin, kuinka tutkija voi tavoittaa sanattomia tunteita kirjoitetusta muistitietoaineistosta. Tutkimuskysymykseni on, mitä lapsuuden muistot itkemisestä voivat kertoa sijoituslasten köyhyyden kokemuksista?
Artikkelin tutkimusaineisto on koottu vuonna 1985 järjestetystä kilpakeruukyselystä Sosiaalihuollon perinnekeruu (SKS). Teoreettisena viitekehyksenä on kokemushistoriallisesti virittynyt muistitietotutkimus sekä tunteiden historia. Mikrohistorian johtolankametodia sekä lähilukua soveltaen tutkin, miten itkumuistot avaavat lapsilähtöisen näkökulman sijoituslasten arkeen ja köyhyyden pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Itkumuistojen perusteella sijoituslapsuuden kipeitä kokemuksia olivat eron hetki vanhemmista, nälkä, kiusaaminen, yksinäisyys ja väkivalta. Toisaalta muistot valottavat myös lasten sosiaalisia verkostoja ja sitä, miten yksikin välittävä aikuinen tai rakkaudellinen teko saattoi auttaa lasta selviytymään.
Itku avainmuistona auttaa hahmottamaan aineistosta tunnemuistot, joita muistelijan on ollut vaikea muuten sanallistaa. Itku näyttäytyy muistelukirjoituksissa viestinä, kommunikaation keinona ja selviytymisstrategiana. Usein kyyneleet olivat lapsen viimeinen keino kertoa hädästä, surusta tai kiintymyksestä. Itku itsessään toi lapselle fyysistä helpotusta, mutta pakotti myös ympärillä olevat ihmiset toimintaan. Kirjoitetussa aineistossa itku on myös retorinen valinta, sillä se osoittaa muistojen kipeyden ja merkityksellisyyden ilman, että muistelijan tarvitsee uppoutua syvemmälle tunteisiinsa.
Muistaa-verbi on muistitietohaastatteluissa toistuvasti esiintyvä kielen keino, jonka funktioiden ja merkitysten systemaattinen tarkastelu on jäänyt tutkimuksessa huomiotta. Tämä artikkeli tutkii muistaa-verbin käyttöä osana muistelevan kerronnan keinoja entisten kansanedustajien muistitietohaastatteluissa. Eduskunnan kirjaston keräämää haastatteluaineistoa lähestytään kertomuksentutkimuksen ja muistitietohistorian näkökulmista. Laajuutensa ja jatkuvuutensa vuoksi kansainvälisestikin ainutlaatuinen aineisto on jäsennetty tekstimuotoiseksi tietokannaksi, josta on digitaalisin menetelmin poimittu kokoelma muistaa-verbin esiintymiä kerronnallisissa yhteyksissä. Esimerkkikatkelmien laadullinen analyysi keskittyy erityisesti muistaa-verbin käyttöön kerronnallisen asemoinnin teoriaa soveltaen. Haastatteluissa rakentuvia kertomuksia tarkastellaan sekä sosiaalisena toimintana ja vuorovaikutuksena että identiteetin muodostamisen välineenä.
Artikkelissa tarkastellaan, miten muistamisen tai muistamattomuuden sanallistaminen toimii kerronnallisena välineenä kansanedustajien muistitietohaastatteluissa sekä miten haastateltavat asemoivat itseään muistaa-verbin avulla myös suhteessa muistitietoa ja poliittista uraa koskeviin odotuksiin. Analyysin olennaisena lähtökohtana on kerronnan ja tarinan tasojen erottaminen. Kerronnallisen asemoinnin teorian mukaisesti huomio kiinnittyy myös näiden tasojen väliseen liikkeeseen ja sitä kautta syntyviin laajempiin identiteettiin ja normeihin liittyviin asemointeihin.
Analyysi havainnollistaa, että muistitietohaastatteluissa toistuvuudessaan arkiselta vaikuttavan muistaa-verbin funktiot eivät rajoitu menneisyyden uudelleen tulkinnan ja osallisuuden ilmaisemiseen. Sen sijaan muistaa-verbin avulla kerronnalliseen vuorovaikutukseen tuotetaan runsaasti erilaisia, toistensa kanssa limittäisiä ja ristiriitaisiakin merkityksiä.
Elias Lönnrot loi Kalevalan kertomusrungon pohjoisilta karjalais-suomalaisilta alueilta tallennetun eeppisen runolaulun pohjalta. Myöhemmin runsaaksi muodostuneen aineiston tutkimukseen syntyi suomalainen koulukunta, jonka analyysin ytimessä oli variaatio. Variaatio käsitettiin yleensä mekaaniseksi, eikä laulajien luovaa toimintaa pyritty dokumentoimaan tai tutkittu. Laaja aineisto on myöhemmin mahdollistanut runolaulututkimuksen yhä uusista näkökulmista. Eeppisen komposition perusteita on kuitenkin vertailevasti tutkittu lähinnä paremmat lähdetiedot sisältävillä Länsi-Inkerin aineistolla (Kuusi 1983; Harvilahti 1992).
Tässä artikkelissa jatkan suullisen komposition perusteiden analyysiä aineistonani pohjoisten runoalueiden eeppinen runolaulu. Tarkastelen kertomusten rakennetta, variaatiota ja luovaa muuntelua Anna-Leena Siikalan (1984) ja Lauri Harvilahden (1992) tapaan skeemateorian valossa. Havainnollistan skeeman käsitettä ja eeppisen skeeman toteutuksessa olennaisia sisältöyksiköitä, aihelmia, esimerkkiaineistolla Vienan Arhippa Perttusen ja Aunuksen Simana Kyöttisen Kilpalaulanta-runoista. Aihelmat ovat tyypillisesti kahden–kuuden säkeen yksiköitä, jotka perustuvat kiteytyneeseen ainekseen, mutta mahdollistavat laajan variaation. Käsitettä on käytetty loitsujen ja lyriikan analyysissä (Siikala 1992; Timonen 2004). Näissä lajeissa runon temaattinen sisältö koostuu aihelmista ilman kerronnallista runkoa. Esitän, että aihelmat toimivat myös epiikan sisältöyksikköinä – sillä erolla, että niiden johdantona on usein kerronnan rakenteita, kuten puheenvuoron ilmauksia. Rakenneyksikön ylirajaisuus mahdollistaa runolaululle tyypillisen aihelmien ja formulaisen aineksen liikkeen lajien rajojen yli. Artikkelin kolmantena teemana on luova muuntelu, jossa runon skeema olennaisesti muuttuu. Tällaisena tapauksena analysoin Kyöttisen Kilpakosinta-runoissaan toteuttamaa uuden aineksen sulauttamista.