Places are significant for people, providing grounds for a sense of belonging, identity, and well-being. This article draws on a research project examining people-place relations within the everyday material environment of central Reykjavík. Grounded in a critical heritage studies perspective, the project aims to contribute to an understanding of how individuals ascribe meaning and value to the historic urban landscape and analyse the emotions and affective qualities that emerge through sensory engagement with places perceived as material embodiments of the past. The article addresses the method of solitary, self-led participant walks using audio-visual recording glasses, supplemented with follow-up interviews. This approach facilitates in-situ, on-the-move observations of participants’ spatial encounters, offering insights into their emotional and sensory experiences of the urban landscape. The article delineates how the method enabled participants to immerse themselves in the flow of their walks, evoking a variety of sensorial expressions, mnemonic fragments, and shared narratives prompted by encounters with the material facets of the city centre. The findings highlight the potential of the method to provide partial yet meaningful access to the affective and emotional dimensions of people’s interactions with urban spaces, offering insights into the ways individuals experience and value the historic urban landscape.
This article examines a walk-along interview conducted in the new district of Linnakaupunki in Turku, Finland. We aim to find out what elements in the urban environment affect the well-being of one resident and how she perceives these factors along the route she chose. In this study, we pay attention to the method itself: how does our method of a walk-along interview, conducted with a wearable action camera, help us distinguish these different factors of well-being? We view the walk-along interviews as an entanglement where the method, the technique used, and the bodily senses intertwine.
In our study, the walk creates a frame for the interview allowing place-related thoughts to arise in a specific moment. Walking makes the connection to places immediate. The Linnakaupunki area combines different time layers, creating the spirit and atmosphere of the place. The wearable camera can document the route in detail, record time levels and landscape changes, and capture the interviewee’s affective experiences and responses.
Vuosisadan alussa agraarista Suomea koetteli kaksi suurta kriisiä: vuoden 1918 sisällissota ja sitä seurannut nälänhätä sekä 1930-luvun lama. Haastavat ajat ja yleinen niukkuus pakottivat monet perheet antamaan lapsensa elätettäviksi toiseen perheeseen. Köyhyys ja sijoituslapsuus on aiheuttanut kipeitä kokemuksia ja tunnemuistoja, joista puhuminen on ollut vaikeaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä artikkelissa pohdin, kuinka tutkija voi tavoittaa sanattomia tunteita kirjoitetusta muistitietoaineistosta. Tutkimuskysymykseni on, mitä lapsuuden muistot itkemisestä voivat kertoa sijoituslasten köyhyyden kokemuksista?
Artikkelin tutkimusaineisto on koottu vuonna 1985 järjestetystä kilpakeruukyselystä Sosiaalihuollon perinnekeruu (SKS). Teoreettisena viitekehyksenä on kokemushistoriallisesti virittynyt muistitietotutkimus sekä tunteiden historia. Mikrohistorian johtolankametodia sekä lähilukua soveltaen tutkin, miten itkumuistot avaavat lapsilähtöisen näkökulman sijoituslasten arkeen ja köyhyyden pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Itkumuistojen perusteella sijoituslapsuuden kipeitä kokemuksia olivat eron hetki vanhemmista, nälkä, kiusaaminen, yksinäisyys ja väkivalta. Toisaalta muistot valottavat myös lasten sosiaalisia verkostoja ja sitä, miten yksikin välittävä aikuinen tai rakkaudellinen teko saattoi auttaa lasta selviytymään.
Itku avainmuistona auttaa hahmottamaan aineistosta tunnemuistot, joita muistelijan on ollut vaikea muuten sanallistaa. Itku näyttäytyy muistelukirjoituksissa viestinä, kommunikaation keinona ja selviytymisstrategiana. Usein kyyneleet olivat lapsen viimeinen keino kertoa hädästä, surusta tai kiintymyksestä. Itku itsessään toi lapselle fyysistä helpotusta, mutta pakotti myös ympärillä olevat ihmiset toimintaan. Kirjoitetussa aineistossa itku on myös retorinen valinta, sillä se osoittaa muistojen kipeyden ja merkityksellisyyden ilman, että muistelijan tarvitsee uppoutua syvemmälle tunteisiinsa.
Muistaa-verbi on muistitietohaastatteluissa toistuvasti esiintyvä kielen keino, jonka funktioiden ja merkitysten systemaattinen tarkastelu on jäänyt tutkimuksessa huomiotta. Tämä artikkeli tutkii muistaa-verbin käyttöä osana muistelevan kerronnan keinoja entisten kansanedustajien muistitietohaastatteluissa. Eduskunnan kirjaston keräämää haastatteluaineistoa lähestytään kertomuksentutkimuksen ja muistitietohistorian näkökulmista. Laajuutensa ja jatkuvuutensa vuoksi kansainvälisestikin ainutlaatuinen aineisto on jäsennetty tekstimuotoiseksi tietokannaksi, josta on digitaalisin menetelmin poimittu kokoelma muistaa-verbin esiintymiä kerronnallisissa yhteyksissä. Esimerkkikatkelmien laadullinen analyysi keskittyy erityisesti muistaa-verbin käyttöön kerronnallisen asemoinnin teoriaa soveltaen. Haastatteluissa rakentuvia kertomuksia tarkastellaan sekä sosiaalisena toimintana ja vuorovaikutuksena että identiteetin muodostamisen välineenä.
Artikkelissa tarkastellaan, miten muistamisen tai muistamattomuuden sanallistaminen toimii kerronnallisena välineenä kansanedustajien muistitietohaastatteluissa sekä miten haastateltavat asemoivat itseään muistaa-verbin avulla myös suhteessa muistitietoa ja poliittista uraa koskeviin odotuksiin. Analyysin olennaisena lähtökohtana on kerronnan ja tarinan tasojen erottaminen. Kerronnallisen asemoinnin teorian mukaisesti huomio kiinnittyy myös näiden tasojen väliseen liikkeeseen ja sitä kautta syntyviin laajempiin identiteettiin ja normeihin liittyviin asemointeihin.
Analyysi havainnollistaa, että muistitietohaastatteluissa toistuvuudessaan arkiselta vaikuttavan muistaa-verbin funktiot eivät rajoitu menneisyyden uudelleen tulkinnan ja osallisuuden ilmaisemiseen. Sen sijaan muistaa-verbin avulla kerronnalliseen vuorovaikutukseen tuotetaan runsaasti erilaisia, toistensa kanssa limittäisiä ja ristiriitaisiakin merkityksiä.
Elias Lönnrot loi Kalevalan kertomusrungon pohjoisilta karjalais-suomalaisilta alueilta tallennetun eeppisen runolaulun pohjalta. Myöhemmin runsaaksi muodostuneen aineiston tutkimukseen syntyi suomalainen koulukunta, jonka analyysin ytimessä oli variaatio. Variaatio käsitettiin yleensä mekaaniseksi, eikä laulajien luovaa toimintaa pyritty dokumentoimaan tai tutkittu. Laaja aineisto on myöhemmin mahdollistanut runolaulututkimuksen yhä uusista näkökulmista. Eeppisen komposition perusteita on kuitenkin vertailevasti tutkittu lähinnä paremmat lähdetiedot sisältävillä Länsi-Inkerin aineistolla (Kuusi 1983; Harvilahti 1992).
Tässä artikkelissa jatkan suullisen komposition perusteiden analyysiä aineistonani pohjoisten runoalueiden eeppinen runolaulu. Tarkastelen kertomusten rakennetta, variaatiota ja luovaa muuntelua Anna-Leena Siikalan (1984) ja Lauri Harvilahden (1992) tapaan skeemateorian valossa. Havainnollistan skeeman käsitettä ja eeppisen skeeman toteutuksessa olennaisia sisältöyksiköitä, aihelmia, esimerkkiaineistolla Vienan Arhippa Perttusen ja Aunuksen Simana Kyöttisen Kilpalaulanta-runoista. Aihelmat ovat tyypillisesti kahden–kuuden säkeen yksiköitä, jotka perustuvat kiteytyneeseen ainekseen, mutta mahdollistavat laajan variaation. Käsitettä on käytetty loitsujen ja lyriikan analyysissä (Siikala 1992; Timonen 2004). Näissä lajeissa runon temaattinen sisältö koostuu aihelmista ilman kerronnallista runkoa. Esitän, että aihelmat toimivat myös epiikan sisältöyksikköinä – sillä erolla, että niiden johdantona on usein kerronnan rakenteita, kuten puheenvuoron ilmauksia. Rakenneyksikön ylirajaisuus mahdollistaa runolaululle tyypillisen aihelmien ja formulaisen aineksen liikkeen lajien rajojen yli. Artikkelin kolmantena teemana on luova muuntelu, jossa runon skeema olennaisesti muuttuu. Tällaisena tapauksena analysoin Kyöttisen Kilpakosinta-runoissaan toteuttamaa uuden aineksen sulauttamista.
